SUH 70 vuotta pinnalla – osa 1
SUH:n 70-vuotisjuhlavuoden blogisarjassa nostamme esiin tärkeitä vaiheita Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliiton historiasta sekä ihmisiä ja yhteistyötä niiden takana. Ensimmäisessä osassa palaamme vuoteen 1956: miksi yhteistä liittoa tarvittiin, miten kahdeksan järjestöä yhdisti voimansa ja kuinka uuden liiton toiminta käynnistyi.
Marraskuun 20. päivänä 1956 SVUL:n kokoushuoneessa Helsingissä oli koolla 19 henkilöä. Alan yhteistä keskusjärjestöä oli yritetty perustaa jo kahdesti. Tällä kertaa kahdeksan järjestöä pääsi ratkaisuun: Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliitto perustettiin.
Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliiton perustava kokous pidettiin Helsingissä SVUL:n kokoushuoneessa 20.11.1956 kello 18.00 alkaen. Läsnä oli 19 henkilöä, joista järjestöjen edustajia oli Simo Sairanen ja Toivo Ahjopalo (KLL), Edwin Törmälä ja Anna-Liisa Vepsälä (MLL), Gertrud Wichmann (Folkhälsan), Kaj J. Warras ja Sigurd Mattson (SPR), Unto Palonen ja Onni Salo (Uimaliitto), Aaro Tynell ja Kallio Kotkas (SVUL), Jöns Lindquist, Jarl Forssell ja Axel Mikkola (SFI) sekä Toivo Mustonen ja Osmo Heino (TUL). Lisäksi kokoukseen oli kutsuttu toiminnanjohtaja Vilho Nurmi, merkonomi Aarne Väinämö ja valokuvaaja Taisto Tuomi.
Perustajina olivat KLL, MLL, Folkhälsan, SPR, Uimaliitto, SVUL, SFI ja TUL. Mukana oli urheilujärjestöjä ja sosiaalialan toimijoita sekä suomen- ja ruotsinkielisiä järjestöjä. Niiden yhteiseksi tehtäväksi tuli vahvistaa uimaopetusta ja hengenpelastustyötä koko Suomessa.
Yhteistyö ulottui myös urheiluelämän jakolinjojen yli. SVUL ja TUL tulivat samaan kattojärjestöön, vaikka niiden välit olivat kilpaurheilussa vaikeat. Uimaopetus ja hengenpelastus tarjosivat perustan yhteiselle työlle.
Miksi yhteistä liittoa tarvittiin
Vuonna 1906 perustettu Suomen Uimaliitto oli kantanut valtakunnallista vastuuta uimaopetuksesta ja hengenpelastuksesta jo puolen vuosisadan ajan. Vuosikymmenten aikana uintiharrastus oli laajentunut ja uimakoulujen oppilasmäärät kasvaneet. Opetusta kaivattiin yhä useammilla paikkakunnilla, ja uusia opettajia sekä neuvojia oli koulutettava jatkuvasti.
Työhön oli tullut mukaan muita järjestöjä. Ne toimivat omien suunnitelmiensa ja mahdollisuuksiensa mukaan, osin itsenäisesti ja osin yhteistyössä. Uimaliitto oli pyrkinyt yhtenäistämään koulutusta ja toimintatapoja, mutta kokonaisuus pysyi hajanaisena.
Uimaliiton edustaja Unto Palonen kuvasi perustavassa kokouksessa yhteisen liiton mahdollisuuksia. Sillä ”täytyy olla paremmat mahdollisuudet kuin erillisillä järjestöillä”, hän totesi. Voimansa yhdistäneet järjestöt voisivat vaikuttaa vahvemmin kuntiin, valtionhallintoon ja tahoihin, jotka päättivät toiminnan rahoituksesta ja edellytyksistä.
Uuden keskusjärjestön perustamista ajoivat aktiivisesti myös sosiaalialan järjestöt. Erityisen aloitteellinen oli Suomen Punainen Risti, joka sai tukea muun muassa Mannerheimin Lastensuojeluliitolta. Uimaliitto puolestaan halusi vaikuttaa siihen, millaiseksi järjestö muodostuisi, ketkä sen perustaisivat ja keitä sen johtoon valittaisiin.
Perustamisyritykset vuosina 1949 ja 1951 olivat jääneet tuloksettomiksi. Vuonna 1956 ratkaisua vauhditti Uimaliiton taloustilanne, jonka Kalervo Ilmanen nostaa esiin historiikissaan. Liitossa oli pitkään kiistelty kilpauinnin ja uimaopetuksen välisestä työn- ja rahanjaosta. Talousvaikeuksien keskellä uuden järjestön perustaminen tarjosi mahdollisuuden järjestää tehtävät uudelleen ja keskittää Uimaliiton voimavaroja kilpauintiin.
Myös suhtautuminen uudistukseen oli muuttunut. Uimaliiton puheenjohtajaksi vuonna 1956 valittu Unto Palonen oli organisaatiouudistukselle edeltäjäänsä Yrjö Valkamaa myönteisempi. Tämä edesauttoi toiminnanjohtaja Vilho Nurmen pyrkimyksiä.
Yhteiselle liitolle haluttiin samalla selkeä aatteellinen perusta. Valmistelussa opetusministeriön Teemu Saarinen korosti uimaopetus- ja hengenpelastustyön hyväntekeväisyyteen ja humanismiin pohjautuvia lähtökohtia. SUH keskittyisi uima- ja hengenpelastustaidon edistämiseen, ja kilpauinti jäisi Uimaliiton vastuulle.
Puheenjohtajaksi uimakoulujen tuntija
Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin yksimielisesti sosiaalineuvos Aaro Tynell. Myös ensimmäisen hallituksen valinta sujui yksimielisesti. Varapuheenjohtajakseen hallitus valitsi Edwin Törmälän.
Tynell edusti perustavassa kokouksessa SVUL:ää, mutta hänen kokemuksensa uimaopetuksesta ja hengenpelastuksesta ulottui vuosikymmenten taakse. Hän oli toiminut Uimaliiton johtokunnassa ja varapuheenjohtajana sekä osallistunut aktiivisesti käytännön opetustyöhön. Valintaa tukivat myös hänen hyvät yhteytensä nuorisotyöhön ja koulumaailmaan.
Tynellin työ oli näkynyt esimerkiksi Keravalla. Sotavuosina kauppalan urheilulautakuntaa huolestuttivat lasten ja nuorten heikot uintimahdollisuudet sekä Keravanjoen saastuminen. Oman uimarannan perustamiseen ei ollut varoja. Ratkaisuksi löytyi naapurikunnassa Tuusulanjärven rannalla sijaitseva Krapin uimaranta, jonka kauppala vuokrasi keravalaisten käyttöön.
Kesällä 1944 järjestetyn uimakoulun vastuuopettajaksi saatiin Aaro Tynell. Heinä–elokuussa uimakouluun osallistui yli 90 keravalaista lasta, ja uintimerkkejä suoritettiin 65. Innostusta kävivät toteamassa myös urheilulautakunnan jäsenet. Lopuksi lautakunta järjesti uimakoulun päättäjäiset.
Työ alkaa Yrjönkadulla
Liiton ensimmäinen toimisto perustettiin Helsingin uimahallitaloon Yrjönkadulle, samaan rakennukseen Uimaliiton toimiston kanssa. Toiminnanjohtajaksi valittu merkonomi Aarne Väinämö aloitti työnsä 10. joulukuuta 1956. Seuraavan vuoden maaliskuussa hänen avukseen palkattiin toimistoapulainen Toini Kokko.
SUH rakennettiin jäsenjärjestöjensä yhteiseksi keskusjärjestöksi. Sen tehtävänä oli yhdistää ja ohjata toimintaa sekä valvoa jäsenjärjestöjensä etuja. Liitto ryhtyisi ohjaamaan uimaopettajakoulutusta ja uimakouluja, vahvistamaan uimatutkintoja sekä vaikuttamaan harjoituspaikkojen ja välineiden hankkimiseen.
Koulutuksen rinnalle kirjattiin laaja valistustehtävä. Säännöissä mainittiin kirjallisuuden, ohjelehtisten ja seinätaulujen julkaiseminen sekä elokuvien, rainojen ja muun valistusaineiston valmistuttaminen. Tehtäviin kuuluivat myös tutkimuksen seuraaminen, kansainvälisten yhteyksien ylläpitäminen sekä avustusten hankkiminen ja jakaminen.
Yhteyksiä koululaitokseen ja valtionhallintoon pidettiin tärkeinä. Hallitukseen varattiin paikka opetusministeriön edustajalle. Jäsenjärjestöjen keskinäisessä päätöksenteossa jokaisella oli koosta riippumatta yksi äänivaltainen edustaja liittokokouksessa.
Uusi järjestö sai tukea myös tasavallan presidentiltä. Urho Kekkonen suostui SUH:n suojelijaksi 8. maaliskuuta 1957. Hän korosti uimaopetus- ja hengenpelastustoiminnan tärkeyttä ja piti työn kannalta hyödyllisenä eri kansalaispiirejä edustavan ja yhdistävän järjestön syntymistä. Kekkonen jatkoi liiton suojelijana koko presidenttikautensa ajan.
Kahdeksan järjestön yhteinen päätös oli saanut tuekseen oman johdon, henkilöstön ja sovitut tehtävät. Uimaopettajien koulutusta, kansalaisten neuvontaa ja työn edellytyksiä voitiin nyt edistää yhteisen valtakunnallisen liiton kautta. Perustamiskokouksen jälkeen oli aika rakentaa yhteistyöstä käytännön toimintaa.
Lähde: Kalervo Ilmanen (2006), Aina pinnalla – 50 vuotta työtä uimaopetuksen ja hengenpelastuksen hyväksi, s. 53–65.
