Lueskelin Sami Kalajan uutta kirjaa taidon opettamisesta. Liikuntataitojen oppimisen yhteydessä puhutaan käsitteestä kehonhallinta. Otetaan se nyt pohdiskelun alle. Kehonhallinnan yhteydessä on huomioitava niin toimintaympäristön vaikutus kuin suoritettava tehtävä. Ihmiskeho osallistuu kehonhallintaan kokonaisvaltaisesti, niin hermolihasjärjestelmän, kun eri aistien kautta, säädellen kehon liikkeitä tilanteessa tarkoituksen mukaisesti.
Pysähdytään käsittelemään kehonhallintaa uimataidon näkökulmasta, jossa henkilö tuodaan hänelle, ehkä, täysin uuteen toimintaympäristöön ja pyydetään suorittamaan normaalista poikkeavia tehtäviä. Lopullisena tavoitteena on saada uimari jossain vaiheessa liikkumaan vaaka-asennossa, nosteeseen luottaen, eteenpäin. Tällöin tulisi pohtia mitä kehonhallinta on vedessä ja uinnissa ja kuinka prosessi sen kehittämiseksi tulisi toteuttaa.
Vielä hetkeksi pysähdytään miettimään aihetta toisesta näkökulmasta. Jos meidät laitettaisiin nyt laskuvarjohyppykurssille, jossa tarkoitus on jossain vaiheessa tulla vapaapudotusta 30-60sek x-asennossa, n. 200km/h. Miten suhtautuisimme ajatukseen pudota x-asennossa alaspäin ja pitää asentoa kasassa? Kuinka kehittää kehonhallintaa, jota vaaditaan tuossa ja valmistautua tulevaan? Lajia sivusta seuranneena, ennen sitä harjoiteltiin lattialla renkailla olevan levyn päällä maaten ja pyörien sekä myöhemmin koneesta laskuvarjolla hyppien, pikkuhiljaa kokemusta keräten. Nythän sitä voi kuka vaan käydä kokeilemassa halutessaan Helsingissä, Föönissä (tuulitunneli), ja hakea kokemuksia kehonhallintaansa.
Kehonhallinta uima-altaassa
Tullaan takaisin uima-altaaseen. Kaikkihan meistä on jossain vaiheessa kävellyt ensimmäistä kertaa veteen, tuntenut veden vastuksen ja jossain vaiheessa kaatunut, kun ei ole saanut korjattua tasapainoa. Pikkuhiljaa liikkeitä opitaan hallitsemaan ja haastamaan itseään uusilla liikkeillä ja loppujen lopuksi uimaan. Huomaamattaan uimarit keräävät tietoa, kuinka liikkua tilanteen vaatimalla tavalla tässä toimintaympäristössä ja muokkaavat sitä kautta toimintaansa. Tästä kehonhallinnassa on kyse. Tärkeässä osassa on luoda turvallinen, mielenkiintoinen toimintaympäristö joka haastaa uimaria kokeilemaan erilaisia tehtäviä.
Jos peilataan toisinpäin, huono kehonhallinta näkyy kokemattomuutena toimia uudessa toimintaympäristössä, jossa veden eri ominaisuudet haastavat uimaria. Tämähän näkyy uusilla, ensi kertaa altaassa olevilla uimareilla passiivisuutena tai ”jäätymisenä”. Kuitenkin voidaan ajatella tämän oleva uuden asian jännittämistä, jossa uimari kerää tietoa ja ratkaisutapoja toimia ja ehkä jopa selvitä uudessa toimintaympäristössä.
Veteen totuttautuminen – kehonhallinnan opettelu
Nyt tullaan uimaopetuksen termein veteen totuttautumiseen. Puran lyhyesti ajatuksiani, mitä se tarkoittaa tässä valossa. Kehonhallintahan on avainosassa veteen totuttautumisessa. Uimari tutustutetaan toimintaympäristöön ja toimimaan siinä niin, että hän tuntee olonsa luottavaiseksi. Uimarin tulisi kokea hallitsevansa tilannetta niin kokonaisvaltaisesti, jotta voi haastaa itseään uusilla haastavammilla tehtävillä. Esimerkkinä kastautuminen ja hengityksen kontroloiminen. Toimintamallin tulee olla uimarille selkeä, ennen kuin aloitetaan irrottamaan jalkoja pohjasta. Esimerkkinä omalta kohdalta uimari, joka ei edennyt päin uinnissa. Kun ongelmaa pohdittiin, syyksi osoittautui epäilys pystyyn pääsystä halutessaan. Uimari ei siis pystynyt keskittymään tehtävään, kun jo pohti kuinka pääsee ylös uintiasennosta.
Mietittäväksi herää kysymys, kuinka tehtävissä edetään, jos valmiuksia ei vielä ole harjoittelussa etenemiseen. Aikaa tulisi siis antaa uimarille, jotta hänen liikehallintansa kehittyy ja sitä kautta suoritukset vedessä yhdenmukaistuvat. Toki harjoittelusta pitäisi tehdä hauskaa ja mielenkiintoista, jotta uimarin oma mielenkiinto harjoitteluun pysyy.
Samanlaisia haasteita päivittäisessä opettamissa tulee vastaan uimaopetuksen eri vaiheissa. Esimerkkinävartalonkierron ja sivulta hengityksen yhdistäminen eteenpäin vieviin uintiliikkeisiin myyrässä tai krooliuinnissa. Varmaan jokainen meistä on tätä opettanut jossain vaiheessa ja kokenut haasteelliseksi.
Toisen keskustelun yhteydessä tuli esille, että joidenkin merkityksellisten osataitojen opettelu voi jäädä pintapuoliseksi, kun edetään syystä tai toisesta vauhdilla eteenpäin. Uimataidon oppimisen näkökulmasta kehonhallinta (hengityksen kontrollointi, vedessä itsensä hallitseminen eri tavoin liikkuen) ovat tärkeässä roolissa. Molempia voi kehittää joka harjoituksessa alku- ja loppuleikkien yhteydessä, niin aikuisilla kuin lapsilla.
Yhteenvetona totean, että jokaisella uimarilla on lähtökohtaisesti omanlaisensa kehonhallinta, joka uimaopettajan olisi hyvä huomioida ja reagoida siihen omassa ohjauksessaan antaen aikaa, avustaen ja helpottaen tehtävissä kokemattomia, kuin haastaen ja innostaen entisestään taitavia.
Kirjoittaja
Tero Savolainen, uimaopetussektorin koulutussuunnittelija, SUH